The Day the Potatoes Decided to Die

Jokseenkin kiireinen viikko alkaa olla takanapäin. Tällä viikolla joutui opiskelemaankin ihan tosissaan, joten jospa aloitan tämän postauksen kirjoittamalla opinnoista. Perjantaina oli Ireland in the 19th Century kurssin midterm-esseen deadline. Esseen aiheeksi valitsin Ison-Britannian hallituksen toimet Suuren nälänhädän aikana 1845-50. Lähteiden hankkiminen tuntui aluksi mahdottomalta lähinnä siitä syystä, että kurssin lukulistassa eritellyt aihetta sivuavat teokset olivat lainattuna. Onnistuin sitten kuitenkin löytämään kirjaston erityiskokoelmasta vuodelta 1956 olevan kirjan, josta pystyin sitten kopioimaan olennaiset luvut. Pääosin tämän 51 vuotta sitten julkaistun lähteen pohjilta sitten kirjoitin esseeni. Olin sikäli hieman hermostunut, että en ollut koskaan kirjoittanut mitään akateemista englanniksi. Yllättävän helposti tämä kuitenkin sujui. Olin varsin ylpeä itsestäni ojentaessani esseeni historian laitoksen sihteerille perjantaina 16.15 – 45 minuuttia ennen deadlinea. Ei ehkä kaikkien aikojen paras esseeni, mutta hyvä ensimmäinen askel.

Otanpa asiakseni kertoa taas vaihteeksi hieman Irlannin historiasta, josta olen yhä enemmän ja enemmän kiinnostunut. Useimmat koti-Suomessa ovat varmasti kuulleet perunaruton aiheuttamasta suuresta nälänhädästä Irlannissa 1845-1850. Maa oli tuohon aikaan melkoinen agraaritakapajula. Köyhimmän väestönosan ruokavalio koostui lähes kokonaan perunasta. Perunasadon tuhoutessa useana vuotena peräkkäin voi todeta, että kyseessä oli melkoinen tragedia. Brittihallituksen kädet olivat sidottu laissez-faire -fetissin johdosta. Miljoona irlantilaista kuoli ja puolitoista miljoona lähti siirtolaiseksi näiden vuosien aikana. Saaren väkiluku ei sitten koskaan toipunutkaan tästä muuttovirran jatkuessa vilkkaana 1900-luvulle asti. Vuonna 1845 maassa oli 8,5 miljoona ihmistä kun taas tänä päivänä asuksasluku on Pohjois-Irlanti mukaan laskettuna 5,6 miljoonaa. Vertailukohtana todettakoon, että 1845 Irlannin väkiluku muodosti kolmasosan koko Ison-Britannian, maan jossa on tänä päivänä yli 60 miljoonaa asukasta, väkiluvusta. Tuntuu mielenkiintoiselta spekuloida, miten paljon Irlannissa voisi olla väkeä toisenlaisten olosuhteiden jälkeen. Tuskinpa maailmassa on montakaan muuta maata, jonka väkiluku olisi vähentynyt 1800-luvulta.

Esseen jättämisen jälkeen suuntasin kaljakaupan kautta kotiin. Illalla oli bileet, johon minua ei tosin oltu kutsuttu, mutta joista olin kuullut sekä Elinalta että Dannyltä. Tunsin myös yhden illan emännistä, Emilyn. Kotioloissa en menisi koskaan bileisiin kuokkimaan, mutta täällä olosuhteet ovat toisenlaiset. Esimerkiksi minulla ei ole mitään yhteystietoja monista vaihtarikavereistani. Emily sanoikin, että oli harmitellyt, kun hänellä ei ollut minun puhelinnumeroa ja oli ilahtunut, että olin tullut ”kuokkimaan”. Eräs patonginpopsijoiden maassa nykyisin vaikuttava naishenkilö kirjoitti blogissaan, että ”sikailuvaihteen valinta on kekkereissä, joissa ei tunne ketään, helppoa”. Erasmuspiirit ovat Galwayssa joka tapauksessa varsin pienet, joten tiesin, että bileissä tulisi olemaan kosolti tuttuja naamoja eikä edellä olevaa profeetanomaisen lausahduksen validiutta tarvinnut lähteä kokeilemaan. Bileet olivat mitä mainioimmat ja mitä mainioimmassa isossa talossa, mutta lähdimme seurueemme kera bileistä kuitenkin inhimilliseen aikaan. Minulla oli nimittäin lauantaiaamuna edessä lähtö International Students Societyn Burrenin reisulle. Kaikki kaverini olivat joko ”nähneet riittämiin tätä aluetta” tai sitten heillä oli ”muita kiireitä”, joten olin ennakkoluulottomasti ilmoittautunut yksikseni tälle reissulle mukaan.

Lähdimme 29 hengen ISS-porukalla matkaan lauantaiaamuna ja palsimme tänään. 2 päivän reissun pääkohteita olivat Cliffs of Moher ja Bunratty Castle, jossa olin tosin jo käynyt pari viikkoa aikaisemmin. Cliffs of Moher oli kuitenkin minulla edelleen näkemättä. Nämä rantajyrkänteet ovat yksi Länsi-Irlannin suurimmista turistikohteista, jonne suuntaa Galwaysta joka ikinen aamu legioona turistibusseja. Monella saattaa Irlannista tulla mieleen jytkät rantakalliot. Nämä 8 kilometrin pituiset ja yli 200 metrin korukuiset kalliot ovat näistä mitä oivallisin esimerkki. Kuvat kertovat kaiken oleellisen. Olimme yötä Doolinin 200 asukkaan kylässä, joka todellakin tuntui 200 asukkaan kylältä. Doolin tunnetaan pienuudestaan huolimatta ennen kaikkea perinteisestä irlantilaisesta musikiista, jota iltaisin soitetaan kylän pubeissa. Tämä kaupunki on myös melkoisen suosittu reppumatkailukohde. Musiikkia kuulimmekin sitten lauantai-iltana riittävästi. Hengailimme alkuun hostellimme yleistiloissa litkien viiniä ja soitellen kitaraa. Halusin päteä tässä kansainvälisessä seurueessa ja vaadin saada esittää oman tulkintani perinteisestä irlantilaisesta, Molly Malonesista kertovasta kansanlaulusta nimeltä In Dublin’s Fair City. Vastaanotto oli kiitettävä. Menimme pubiin katsomaan rugbyfinaalia, jossa Etelä-Afrikka kukisti Englannin. Pubiin oli kerääntynyt viulisti, hanuristi ja kitaristi, jotka sitten esittivät perinteistä irlantilaista musiikkia. Välillä soitto keskeytyi kun kun joku halusi laulaa jonkin irlantilaisen kansanlaulun. Kerrassaan mahtavaa!

Kivinen Burren

Muinainen Dolmen

Vaara?

Tämän kyltin ohi "ei olisi saanut mennä". Kuvassa Dennis, Hala, Simone ja Luca

Cliffs of Moher

Hala ja Simone poseeraavat

Olo tänä aamuna ei ollut edellisen illan viinin, Guinnessin ja viskin juomisen jälkeen mitenkään erityisen hehkeä, mutta lähdimme kuitenkin hostelliltamme puoli yhdentoista aikoihin. Bunratty Castlen näkeminen toiseen kertaan ei mitenkään erityisemmin jaksanut innostaa, mutta seura oli kuitenkin mukavaa. Tutustuin parin päivän aikana taas mitä mainiompiin ihmisiin, mm. italialaiseen Lucaan, joka kuultuaan, että olen Suomesta, teki vaikutuksen kertomalla, että Magyar Posse on eräs hänen lempiyhtyeistään, mukaviin saksalaisiin kaunottariin Maikeen ja Simoneen, pakistanilaiseen hyperaktiiviseen Halaan ja irlantilaiseen vauhtimieheen Eoiniin vain muutamia henkilöitä mainitakseni. Oman vaikutuksensa tekivät myös pari amerikkalaista vaihtaria, joista toinen joi viiniä tyylikkäästi suoraan pullon suusta ja toinen putosi pubissa loppuillasta tuoliltaan. Ensiluokkaista sikailua.

Maike ja Simone kokkaavat, kun minä luonnollisesti keskityn kuvaamiseen

Eoin virittelee laulua, etualalla Andrew ja Tim

Espanjalaiset villiintyvät lauluun

Perinteinen musisointisessio O'Connorsin pubissa Doolinin kylässä

Viulu soi

Bunratty Castlen huipulla. Kuvassa allekirjoittaneen lisäksi Maike ja Simone

Tasavallan tricolor liehuu

Kirjoittelin viimeksi, että ”järjestämme todennäköisesti vihdoinkin ensi perjantaina kotibileet kämppistemme kanssa”. Kekseliäät lukijat ehkä ovat jo tässä vaiheessa päätelleet, että emmä näitä bileitä koskaan järjestäneet. Suurimpana syynä tähän olivat nuo toiset bileet, joista kirjoitin. Löimme kuitenkin päivämäärän lukkoon ja aloimme jo kutsua ihmisiä. House Party at 86 Gleann Dara 11.11.2007. Alkavalla viikolla pitäisi aloitella Theories of the Welfare State kurssin esseen työstämistä, joka vaativuudelta on varmasti toista luokkaa kuin historian kurssin essee. Deadline on parin viikon päästä. Muuten luvassa on aika perusviikko erasmusbileineen ja normaaleine luontoineen. Ensi viikonloppu on kuitenkin pitkä kolmen päivän pituinen viikonloppu, sillä maanantai on Bank holliday päivä. Tämä avaisi periaatteessa mahdollisuudet lähteä hyvällä omatunnolla jollekin hieman pidemmälle reissulle. Täytyy katsoa, jos sitä jotain keksisi

Irlantiin saapuvien vierailijoiden määrä lisääntyi taas tällä viikolla. Villen, Kirsin ja Mikon vierailu on jo kauan sitten vahivistettu, mutta nyt myös Riikka ja Maija ilmoittivat ilahduttavasti halustaan saapua tälle vihreälle saarelle. Lämpimästi tervtuloa vaan! He tulevat Ranskasta siten, että he ovat viikonloppuna Dublinissa samaan aikaan kun me muutkin ja tulevat sitten käväisemään Galwayssa jahka Ville, Kirsi ja Mikko poistuvat saarelta sunnuntaina. Onpahan sitten mitä mainioin posse kasassa marraskuisena viikonloppuna!