Huomioita laukkaradan lehtereiltä

Pääsipä hetki vierähtämään edellisestä päivityksestä. Kommentoinpa alkuun viimeisimpiä kommentteja. Mikko ja Anna, lupaan pitää teille yksityisen esitelmän perunasta, irlantilaisesta perunataloudesta ja sen ongelmista. Maija, toisin kuin Suomessa täällä ei ole Patiksia, Joneseja, Satumaita, Anna K.ta ynnä muita karaokelääviä joka kulman takana, vaan karaokea järjestetään lähinnä erityistilaisuuksissa, kun mitään muuta ei olla keksitty, ja näin ollen karaokeperformanssin järjestäminen saattaa tuottaa ongelmia. Yritän kuitenkin toki parhaani.

Taas on yksi viikko takana. Olen viettänyt tällä saarella nyt 10 viikkoa. Tuntuu ihan kuin, että päivät ja viikot kuluisivat huomaamatta. Tuntuu kuin olisin vasta saapunut bussilla Dublinista Galwayhin ja asettunut hostelliin. Ensimmäiset päivät ja viikot Irlannissa tuntuvat kuin eiliseltä, mutta elämä Suomessa sen sijaan tuntuu kovin kaukaiselta ajalta. Jännä juttu.

Suomen asioista olen täysin tietämätön. Räikkönen voitti maailmanmestaruuden ja säät ovat ilmeisesti viilenemään päin. Täällä sen sijaan tuntuu, ettei sää olisi muuttunut elokuusta juurikaan. Päivisin läpmpätila on 10-15 astetta ja öisin jotain 5-10 asteen hujakoilla. Vettä tulee joka päivä yleensä jonkin verran, mutta yleensä ei kuitenkaan onneksi suuria määriä kerrallaan. Olen tosin kyllä yleisestikin maailmanmenosta tietämätön, sillä ainoa sanomalehti, jota seuraan on paikallinen ilmaislehti Galway Adertiser. Tämän lehden välityksellä välittyikin sitten koko maata suuresti järkyttänyt tapahtuma: Manuelan murha. 17-vuotias sveitsiläinen tyttö oli saapunut Galwayhin kielikurssille. Oltuaan maassa kaksi päivää ja oikaistessaan seitsemältä illalla pimeän oikopolun kautta hän joutui silmittömän väkivallan teon uhriksi. Tämä aihe on ollut viime viikkoina kaikkien huulilla ja on todellakin herättänyt suuria tunteita. Irlanti on yleisesti ottaen eräs Euroopan turvallisimpia maita, eikä tämmöiseen olla totuttu. Maan lähihistoriaan mahtuu toki Pohjois-Irlannin ongelmat, mutta muuten. Murhaaja on nyt mitä ilmeisimmin saatu kiinni ja oli hämmentävää huomata, että tämä mies asui käytännössä naapurustossamme. Tästä saankin tavallaan aasinsillan aiheeseen, jonka olen havainnut lueskellessani kyseistä ainoata nykyisin aktiivisesti seuraamaani laatulehteä. Lehden eräs yleisimpiä uutisaiheita on raportointi paikallisten pikkurötöksistä. Viime viikolla GA tiesi mm. kertoa, että eräs puolalainen mies oli lähtenyt joistakin bileistä umpitunnelissa ja eksynyt matkalla jonkin pariskunnan takapihalle. Pariskunta oli säikähtänyt ja hälyttänyt poliisin paikalle. Puolalaista miestä oli syytetty kotirauhan rikkomisesta ja hänet oli tuomittu 500 euron sakkoihin. Ei siinä mitään, mutta lehti kertoi rutiininomaisesti kyseisen henkilön nimen, iän ja kotiosoitteen. Hämmentävää. Onko kyseessä jonkinlainen yritys ehkäistä rikoksia sosiaalisen valvonnan kautta? Jos törttöilet, niin naapurisi tietävät sen ja tulevat nauramaan ovelllesi? Jos sikailet, niin äitisi saa lukea siitä lehdestä? Tuntuu täysin käsittämättömältä suomalaiseeen rikosraportointiin tottuneelle.

Televisiota en katso käytännössä ollenkaan ja Internetissäkin surffailen lähinnä Facebookissa. Facebookin välityksellä on sentään kotimaan ja miksei maailmankin meno välittynyt jollain tasolla. Olen huomannut, että HYYn edarivaalit lähestyvät kovaa vauhtia ja kampanjointi käy ilmeisen kiivaana. On kiinnostavaa huomata kuinka moni tuntemani henkilö on vaaleissa ehdolla. Olen oikeastaan iloinen, ettei minun tarvitse tehdä vaikeita valintoja ystävieni välillä. Hyväksi tietämiäni ja suuresti arvotamiani henkilöitä on todellakin kymmenittäin ehdolla. Hieman tosin harmittaa, etten itse saa mahdollisuutta yrittää läpimenoa. Ylioppilaskuntapolitiikkaa kiinnostaisi kyllä kokeilla, mutta tänä syksynä se ei ole mahdollista. Kahden vuoden päästä olen puolestani jo lähellä valmistumista (yeah right), joten voi olla että tämä puoli opiskelijaelämästä jää minulta kokematta.

Viime viikko oli suoraan sanottuna melkoisen arkinen ja tapahtumaköyhä. Siksi olenkin varmaan jauhanut tyhjänpäivästä asiaa hävettävän paljon tähän asti. Viikko tuntui lähinnä luennoilla käymiseltä ja kirjastossa hengailua. Vielä kun viikonloppu meni ihan kotioloissa, niin voin todeta, että ei mitenkään ikimuistoinen viikko. Ajattelin jossain vaiheessa viikkoa, että tekisin viikonloppureissun Corkiin, mutta koska matkaseuraa ei oikein löytynyt, uusi essee alkoi puskea päälle ja koska vuokranmaksun jälkeen ja ennen opintotuen saapumista tajusin tilini saldon olevan ensimmäistä kertaa tämän syksyn aikana pelottavan alhainen, päätin viettää viikonlopun vaihteeksi kotioloissa. Parit bileet, pubisessiot ja rockkeikat viikolle sentään mahtui: tiistaina Irlantilaista kansanmusiikkia pubissa, keskiviikkona ISS-bileet ja torstaina irlantilaista avaruusvaikutteista indierockia lempibaarissani, Roisin Dubhissa. Eräs mielenkiintoinen viime viikolle mahtunut episodi oli ns. Suuri suihkukriisi, eli että kotimme suihku sanoi iloksemme itsensä irti. Näin ollen vuokraisäntä Vincentin putkimies kaveri, harras katolinen Kevin, sai jälleen vierailla luonamme. Hän naureskelikin, että tulemme varmasti vielä näkemään syksyn aikana. Viime perjantai oli aikamoinen tohinapäivä. Vincent soitti aamulla ja herätti minut ilmoittaakseen, että Kevin on tuota pikaa ovella. Kevinin lisäksi täällä pyöri aika ajoin Vincent itse sekä puolalainen laatoittaja. Sähkömieskin ilmeisesti kävi jossain vaiheessa paikalla. Putkiongelmia tässä talossa on kyllä riittänyt. Muutama päivä meni iloisesti ilman suihkua ja vettä säännöstellen.

Perinteistä musisointia Crane Barissa

Crane bar ja vaihtaripossea

Laura ja Anja

Sunnuntaina tein kuitenkin jotain, mitä en ole koskaan aikasemmin tehnyt - olin hevoskilpailuissa. Hevosurheilu on melkoisen suosittua täällä, vaikka niin tosin tuntuu olevan ihan mikä tahansa urheilu. Anna irlantilaiselle pyyhe, tyhjä kaljatölkki ja banaani, niin hän kehittää viidessä minuutissa näitä hyödyntäen uuden suurta suosiota nauttimaan tulevan urheilulajin. Sunnuntaina järjestettiin kuitenkin, Länsi-Irlannin metropolissa, Galwayssa, syksyn kolmannet ja viimeiset kilpailut. En voi väittää, että tietäisin hevosurheilusta yhtään mitään tai että se kiinnostaisi minua edes hevonpaskan vertaa, mutta koska kämppikset olivat intoa puhkuen menossa kyseiseen tapahtumaan ja koska ajattelin, että kai sitä nyt kerran elämässään voisi tämmöistäkin kokea, niin löysin itseni laukkaradan lehtereiltä. Sisään päästäkseen täytyi ovella pulittaa suolaiset kymmenen euroa. Koska kilpailuiden seuraaminen ilman vedonlyöntiä olisi täydellistä ajan haaskausta, päätin minäkin panostaa hieman rahaa peliin, jotta päivä ei menisi täysin hukkaan. Päivän aikana oli kaikenkaikkiaan 7 lähtöä ja löin vetoa kaikista paitisi yhdestä lähdöstä. Vedonlyönti tapahtui radanreunustalla päivystävien vedonvälittäjien pisteiltä. Hevosia taluteltiin ensiksi ympäri aitausta, jotta vedonlyöjät pystyisivät tarkistamaan näiden päivän kunnon ja valitsemaan suosikkinsa vihjekirjasen avustuksella. Pienellä alueella päivysti kymmeniä vedonvälittäjiä ja vedonlyöjien tehtävänä oli etsiä parhaat kertoimet omalle suosikilleen tarjoama vedonvälittäjä. Voisi kuvitella, että näin epämotivoitunut, lähinnä antipatiaa hevosurheilua kohtaan tunteva vedonlyöjä olisi hävinnyt kaikki rahansa silkasta periaatteesta, mutta yllätykseksni valitsin toisessa lähdössä voittajahevosen ja voitin viiden euron panostuksella 75 euroa. Jäin päivästä lopulta jopa parisenkymppiä voitolle. Voisin verrata käyntiäni hevoskilpailuissa taannoisiin kohua herättäneisiin irlantilaisen kansantanssin kokeiluihini. Sinänsä ihan hauskaa, mutta ei kuitenkaan niin hauskaa, että haluaisi toisen kerran kokeilla. Kerta elämässä riittää.

Lähdön hevoset esittelykierroksella

Viimeiset ohjeet jockeylle

Vedonvälittäjät ottavat omansa

Artur punnitsee vaihtoehtojaan

Tiukka loppusuoran taisto

Viime viikolla aloin hahmotella Theories of the Welfare State –kurssin esseetäni. Alkuunpääseminen tuntui uskomattoman vaikealta ja koin hyvin tuskaisia hetkiä alkuviikosta yliopiston kirjastossa. Aiheekseni valikoitui seuraavanlainen aihe: Can Utilitarianism Guarantee Respect for Rights, and Can it Justify Welfare Rights? Täytyy myöntää, ettei tämä ole yhtä kiinnostava ja lähestyttävä aihe kuin Suurta nälänhätää sivuava edelleen historian esseeni, joka oli loppujen lopuksi helppoa kauraa. Nyt kun pitäisi vaihteeksi kirjoittaa jotakin valtio-opillista, niin heti on palikat sekaisin ja motivaatio hakusessa. Lähteet olen kutakuinkin saanut kuitenkin haalittua ja käyn niitä parhaillaan läpi. Rawlsin, Nozickin, Millin ja muiden aihettani sivuavien poliittisen filosofian kirjoitusten analysointi on kuitenkin jokseenkin vaativampaa kuin yhteen selkeään historialliseen tapahtumaan perehtyminen. Esseen deadline on ensi viikon maanantaina. Ajattelin aloittaa kuitenkin hyvissä ajoin, sillä tällä viikolla on kahdet isot bileet, jotka epäilemättä tulevat rajoittamaan opiskelutehoja.

Tämä viikko on lähtenyt käyntiin varsin leppoisissa merkeissä. Viime viikonloppu oli ns. pitkä viikonloppu, koska maanantai oli kansallinen vapaapäivä, jolloin kaikki oli kiinni. Päivä sujui lähinnä opiskellessa. Iltapäivällä kävimme ranskalais-espanjalais-portugalilais-saksalais-venäläis-italialais-suomalaisella porukalla vetämässä parin tunnin jalkapallosessiot lähikentällä. Oli hauskaa pelata kunnon peliä pitkästä aikaa! Juoksukunto ei tosin ole enää samaa luokkaa kuin vuonna 2005, jolloin minut valittiin (kuten olen jo aikaisemmin hehkuttanut) täysin ansiosta FC Jormien vuoden raatajaksi. Sen verta voimille otti, että joutui lähtemään vielä illalla pubiin.

Huomenna keskiviikkona ovat ISS:n halloweenbileet. Näitä varten pitäisi kehitellä joku kiva, helppo ja halpa asu. Luultavasti marssin 2 euron kauppaan ja ostan jotain mahdollisimman turhaa ja hölmöä. Halloween ei Suomessa kovin iso juhla ole, vaikka sen viettäminen onkin jossain määrin yleistynyt viimeisten vuosien aikana. Olen kuitenkin pitänyt kyseisen juhlan viettämistä kuitenkin lähinnä teennäisenä amerikkalaisvaikutteisena hömpötyksenä. Täällä Halloweenin lähestymisen huomaa. Kaupat täyttyvät kaikesta halloweenaiheisesta krääsästä ja halloweenbileitä järjestävät kaikki itseeän vähänkin kunnioittavat tahot. Katsotaan nyt, että minkälaiset bileet on keskiviikkona edessä.

Tämän viikon perjantaina järjestämme puolestaan kämppisten kanssa kotibileet, joihin olemme kutsuneet sekalaista vaihtaripossea. Täytyyhän sitä nyt yhdet kotibileet syksyn aikana järjestää! Hieman vaikea arvioida, kuinka paljon porukkaa saapuu paikalle, mutta eiköhän mukavat kekkerit kuitenkin ole tulossa. Tulihan taas joka tapauksessa jauhettua yli 1200 sanaa. Pahoittelen tätä seikkaa tänne asti urheasti kahlanneille lukijoille. Kiitos mielenkiinnostanne.

The Day the Potatoes Decided to Die

Jokseenkin kiireinen viikko alkaa olla takanapäin. Tällä viikolla joutui opiskelemaankin ihan tosissaan, joten jospa aloitan tämän postauksen kirjoittamalla opinnoista. Perjantaina oli Ireland in the 19th Century kurssin midterm-esseen deadline. Esseen aiheeksi valitsin Ison-Britannian hallituksen toimet Suuren nälänhädän aikana 1845-50. Lähteiden hankkiminen tuntui aluksi mahdottomalta lähinnä siitä syystä, että kurssin lukulistassa eritellyt aihetta sivuavat teokset olivat lainattuna. Onnistuin sitten kuitenkin löytämään kirjaston erityiskokoelmasta vuodelta 1956 olevan kirjan, josta pystyin sitten kopioimaan olennaiset luvut. Pääosin tämän 51 vuotta sitten julkaistun lähteen pohjilta sitten kirjoitin esseeni. Olin sikäli hieman hermostunut, että en ollut koskaan kirjoittanut mitään akateemista englanniksi. Yllättävän helposti tämä kuitenkin sujui. Olin varsin ylpeä itsestäni ojentaessani esseeni historian laitoksen sihteerille perjantaina 16.15 – 45 minuuttia ennen deadlinea. Ei ehkä kaikkien aikojen paras esseeni, mutta hyvä ensimmäinen askel.

Otanpa asiakseni kertoa taas vaihteeksi hieman Irlannin historiasta, josta olen yhä enemmän ja enemmän kiinnostunut. Useimmat koti-Suomessa ovat varmasti kuulleet perunaruton aiheuttamasta suuresta nälänhädästä Irlannissa 1845-1850. Maa oli tuohon aikaan melkoinen agraaritakapajula. Köyhimmän väestönosan ruokavalio koostui lähes kokonaan perunasta. Perunasadon tuhoutessa useana vuotena peräkkäin voi todeta, että kyseessä oli melkoinen tragedia. Brittihallituksen kädet olivat sidottu laissez-faire -fetissin johdosta. Miljoona irlantilaista kuoli ja puolitoista miljoona lähti siirtolaiseksi näiden vuosien aikana. Saaren väkiluku ei sitten koskaan toipunutkaan tästä muuttovirran jatkuessa vilkkaana 1900-luvulle asti. Vuonna 1845 maassa oli 8,5 miljoona ihmistä kun taas tänä päivänä asuksasluku on Pohjois-Irlanti mukaan laskettuna 5,6 miljoonaa. Vertailukohtana todettakoon, että 1845 Irlannin väkiluku muodosti kolmasosan koko Ison-Britannian, maan jossa on tänä päivänä yli 60 miljoonaa asukasta, väkiluvusta. Tuntuu mielenkiintoiselta spekuloida, miten paljon Irlannissa voisi olla väkeä toisenlaisten olosuhteiden jälkeen. Tuskinpa maailmassa on montakaan muuta maata, jonka väkiluku olisi vähentynyt 1800-luvulta.

Esseen jättämisen jälkeen suuntasin kaljakaupan kautta kotiin. Illalla oli bileet, johon minua ei tosin oltu kutsuttu, mutta joista olin kuullut sekä Elinalta että Dannyltä. Tunsin myös yhden illan emännistä, Emilyn. Kotioloissa en menisi koskaan bileisiin kuokkimaan, mutta täällä olosuhteet ovat toisenlaiset. Esimerkiksi minulla ei ole mitään yhteystietoja monista vaihtarikavereistani. Emily sanoikin, että oli harmitellyt, kun hänellä ei ollut minun puhelinnumeroa ja oli ilahtunut, että olin tullut ”kuokkimaan”. Eräs patonginpopsijoiden maassa nykyisin vaikuttava naishenkilö kirjoitti blogissaan, että ”sikailuvaihteen valinta on kekkereissä, joissa ei tunne ketään, helppoa”. Erasmuspiirit ovat Galwayssa joka tapauksessa varsin pienet, joten tiesin, että bileissä tulisi olemaan kosolti tuttuja naamoja eikä edellä olevaa profeetanomaisen lausahduksen validiutta tarvinnut lähteä kokeilemaan. Bileet olivat mitä mainioimmat ja mitä mainioimmassa isossa talossa, mutta lähdimme seurueemme kera bileistä kuitenkin inhimilliseen aikaan. Minulla oli nimittäin lauantaiaamuna edessä lähtö International Students Societyn Burrenin reisulle. Kaikki kaverini olivat joko ”nähneet riittämiin tätä aluetta” tai sitten heillä oli ”muita kiireitä”, joten olin ennakkoluulottomasti ilmoittautunut yksikseni tälle reissulle mukaan.

Lähdimme 29 hengen ISS-porukalla matkaan lauantaiaamuna ja palsimme tänään. 2 päivän reissun pääkohteita olivat Cliffs of Moher ja Bunratty Castle, jossa olin tosin jo käynyt pari viikkoa aikaisemmin. Cliffs of Moher oli kuitenkin minulla edelleen näkemättä. Nämä rantajyrkänteet ovat yksi Länsi-Irlannin suurimmista turistikohteista, jonne suuntaa Galwaysta joka ikinen aamu legioona turistibusseja. Monella saattaa Irlannista tulla mieleen jytkät rantakalliot. Nämä 8 kilometrin pituiset ja yli 200 metrin korukuiset kalliot ovat näistä mitä oivallisin esimerkki. Kuvat kertovat kaiken oleellisen. Olimme yötä Doolinin 200 asukkaan kylässä, joka todellakin tuntui 200 asukkaan kylältä. Doolin tunnetaan pienuudestaan huolimatta ennen kaikkea perinteisestä irlantilaisesta musikiista, jota iltaisin soitetaan kylän pubeissa. Tämä kaupunki on myös melkoisen suosittu reppumatkailukohde. Musiikkia kuulimmekin sitten lauantai-iltana riittävästi. Hengailimme alkuun hostellimme yleistiloissa litkien viiniä ja soitellen kitaraa. Halusin päteä tässä kansainvälisessä seurueessa ja vaadin saada esittää oman tulkintani perinteisestä irlantilaisesta, Molly Malonesista kertovasta kansanlaulusta nimeltä In Dublin’s Fair City. Vastaanotto oli kiitettävä. Menimme pubiin katsomaan rugbyfinaalia, jossa Etelä-Afrikka kukisti Englannin. Pubiin oli kerääntynyt viulisti, hanuristi ja kitaristi, jotka sitten esittivät perinteistä irlantilaista musiikkia. Välillä soitto keskeytyi kun kun joku halusi laulaa jonkin irlantilaisen kansanlaulun. Kerrassaan mahtavaa!

Kivinen Burren

Muinainen Dolmen

Vaara?

Tämän kyltin ohi "ei olisi saanut mennä". Kuvassa Dennis, Hala, Simone ja Luca

Cliffs of Moher

Hala ja Simone poseeraavat

Olo tänä aamuna ei ollut edellisen illan viinin, Guinnessin ja viskin juomisen jälkeen mitenkään erityisen hehkeä, mutta lähdimme kuitenkin hostelliltamme puoli yhdentoista aikoihin. Bunratty Castlen näkeminen toiseen kertaan ei mitenkään erityisemmin jaksanut innostaa, mutta seura oli kuitenkin mukavaa. Tutustuin parin päivän aikana taas mitä mainiompiin ihmisiin, mm. italialaiseen Lucaan, joka kuultuaan, että olen Suomesta, teki vaikutuksen kertomalla, että Magyar Posse on eräs hänen lempiyhtyeistään, mukaviin saksalaisiin kaunottariin Maikeen ja Simoneen, pakistanilaiseen hyperaktiiviseen Halaan ja irlantilaiseen vauhtimieheen Eoiniin vain muutamia henkilöitä mainitakseni. Oman vaikutuksensa tekivät myös pari amerikkalaista vaihtaria, joista toinen joi viiniä tyylikkäästi suoraan pullon suusta ja toinen putosi pubissa loppuillasta tuoliltaan. Ensiluokkaista sikailua.

Maike ja Simone kokkaavat, kun minä luonnollisesti keskityn kuvaamiseen

Eoin virittelee laulua, etualalla Andrew ja Tim

Espanjalaiset villiintyvät lauluun

Perinteinen musisointisessio O'Connorsin pubissa Doolinin kylässä

Viulu soi

Bunratty Castlen huipulla. Kuvassa allekirjoittaneen lisäksi Maike ja Simone

Tasavallan tricolor liehuu

Kirjoittelin viimeksi, että ”järjestämme todennäköisesti vihdoinkin ensi perjantaina kotibileet kämppistemme kanssa”. Kekseliäät lukijat ehkä ovat jo tässä vaiheessa päätelleet, että emmä näitä bileitä koskaan järjestäneet. Suurimpana syynä tähän olivat nuo toiset bileet, joista kirjoitin. Löimme kuitenkin päivämäärän lukkoon ja aloimme jo kutsua ihmisiä. House Party at 86 Gleann Dara 11.11.2007. Alkavalla viikolla pitäisi aloitella Theories of the Welfare State kurssin esseen työstämistä, joka vaativuudelta on varmasti toista luokkaa kuin historian kurssin essee. Deadline on parin viikon päästä. Muuten luvassa on aika perusviikko erasmusbileineen ja normaaleine luontoineen. Ensi viikonloppu on kuitenkin pitkä kolmen päivän pituinen viikonloppu, sillä maanantai on Bank holliday päivä. Tämä avaisi periaatteessa mahdollisuudet lähteä hyvällä omatunnolla jollekin hieman pidemmälle reissulle. Täytyy katsoa, jos sitä jotain keksisi

Irlantiin saapuvien vierailijoiden määrä lisääntyi taas tällä viikolla. Villen, Kirsin ja Mikon vierailu on jo kauan sitten vahivistettu, mutta nyt myös Riikka ja Maija ilmoittivat ilahduttavasti halustaan saapua tälle vihreälle saarelle. Lämpimästi tervtuloa vaan! He tulevat Ranskasta siten, että he ovat viikonloppuna Dublinissa samaan aikaan kun me muutkin ja tulevat sitten käväisemään Galwayssa jahka Ville, Kirsi ja Mikko poistuvat saarelta sunnuntaina. Onpahan sitten mitä mainioin posse kasassa marraskuisena viikonloppuna!

Luonnossa on kivaa

Kiitos taas kommenteista. Hienoa, että blogini lukijat poimivat postauksistani olennaiset asiat. Eipä päivitystahti kummoisesti kohentunut tällä viikolla, vaikka kovasti uhosin tsempata. Toisen postauksen sain kuitenkin nipin napin tämän viikon puolella aikaiseksi.

Jottei tästä tulisi liian sekavaa postausta, niin kirjoitanpa kerrankin jokseenkin kronologisessa järjestyksessä viikon tapahtumista. Tiistaina tuli tosiaan vierailtua irlantilaisella klubilla. Ihan leppoisa paikka. Guinnessin tilaaminen iiriksi onnistui vaivatta! Arvasin myös oikein miesten ja naisten vessojen nimikyltit. Oman iirinryhmämme edustus oli vain valitettavan heikko, joten emme viipyneet Danny-kämppiksen kanssa kuin yksien tuoppien verran. Harmi sinänsä, sillä idea oli mitä mainioin. Tiistaina olisi ollut myös irlantilaisen kansantanssin tunti. Päätin olla kuitenkin menemättä toista kertaa, joten demonstraationi näistä tanssitaidoista tulevat olemaan sangen heikonlaiset. Valitan. Vastalauseista piittamatta ja kritiikille immuunina pyrin korvaamaan tämän puutteen soittamalla tuplasetin edestä tinahuilua.

Keskiviikkona kävin Filmsocietyn leffaillassa katsomassa Hohdon. Tämän jälkeen suuntasimme Arturin kanssa baariin, Music Societyn Open Mic Nightiin kuulemaan paikallisia amatöörejä. Taso oli tälläkin viikolla enimmäksen hyvä.


Open Mic Night @ Mixers Bar

Torstaina minulle riemukseni selvisi, että ensi viikon perjantaihin mennessä pitää kirjoittaa 1500 sanan essee Ison-Britannian hallituksen toimista suuren nälänhädän aikana vuosien 1845-1851 välillä. Kaikki relevantit lähdekirjat ovat luonnollisesti jo menneet kirjastosta. Ajattelin aloittaa tämän olemattomilla lähteillä kirjoitettvan ensimmäisen englanninkielisen tieteellisen esseeni kirjoittamisen stressaamisen kuitenkin vasta ensi viikolla. Parhaat tulokset saattaisivat tällä kertaa tulla yhdistelemällä oluttieteellisiä Wilhelmsson-Larsson koulukunnan metodeja sekä ns. HMK-lähdeviittausmenetelmiä. Toisin sanoen kirjoitan esseetä 24h putkeen ainoana lähteenäni minä itse. No, ehkäpä yritän jotain muuta. Torstaiiltana hyökkäsin jälleen Film societyn leffaesitykseen. Tällä kertaa vuorossa oli varsin mainioksi osoittautunut 300. Saksalainen kaveri Anja, jonka kanssa minulla on parikin yhteistä kurssia kutsui leffan jälkeen luokseen kakkubileisiin. Hänen kämppiksensä oli leiponut neljä kakkua ja olin tervetullut syömään näitä. Paatuneena herkuttelijana otin kutsun ilomielin vastaan. Anja asuu meidän kämpän lähellä yhdessä monista yksityisistä opiskelija-asuntoloista. Asuntola oli juuri sellainen, minkälainen olin ajatellutkin sen olevan, tosin sanoen täynnä amerikkalaisia. Ihan letkeää menoa, mutta kivempi se on ehkä asua näin yksityisiltä markkinoilta vuokratussa talossa.

Perjantai oli kiireinen päivä. Aamupäivän käytin nukkumiseen ja iltapäivällä oli ISS:n hyväntekeväisyys futsalturnaus. Vuonna 2005 FC Jormien vuoden tsempparipalkinnon saaneena ja siitä edelleenkin hyvin ylpeänä olin luonnollisesti näissä geimeissä mukana. Edustin Kiinan maajoukkuetta, jonka pelit valitettavasti jäivät kiinalaisen jalkapallon tason tuntien kenties ei niin yllätyksellisesti yhteen hävittyyn pudotuspeliin. Myöhemmin iltapäivällä oli sitten edessä lähtö Botany Societyn viikonloppuretkelle Connemaran luonnonpuistoon. Palasin tänään tältä mitä mainioimmalta reissulta. Elina oli puhunut viikolla tästä retkestä ja mainos oli lähetetty myös vaihtareiden sähköpostilistalle. Retken hinta oli 27 euroa, mikä sisälsi bussimatkat, 2 yön majoituksen, aamupalat ja yhden illallisen. Naurettavan halpa hinta johtui siitä, että yliopisto subventoi avokätisesti puolet retken kustannuksista. Näiden faktojen valossa ilmoittauduin ennakkoluulottomasti Arturin kanssa reissulle torstaina.

Tapasimme ryhmämme Galwayn bussiasemalla. Mukaan lähti yllättävän vähän porukkaa. Mukaan olisi kai mahtunut 30 henkeä, mutta matkaan lähti kaiken kaikkiaan vain 12 henkeä, joista puolet oli vaihtareita ja puolet irlantilaisia luontokerholaisia. Pienempi ryhmä oli kuitenkin ehkä mukavampi tällä reissulla. Vaihtareiden edustus koostui suulaasta romanialaisesta koomikostaa Valentinista, maailaman hitaimmasta scrabblen pelaajasta ranskalaisesta Brunosta, jota ei toiselle pelikierrokselle sitten enää huolittukaan mukaan, puolalaisesta myhäilevästä herrasmiehestä Gregorista sekä siis itse blogin pitäjästä, Arturista ja Elinasta. Matkaa luonnonpuistoon oli satakunta kilometriä, mutta paikallisilla bussiyhteyksillä matkan teko kesti luonnolliseti kolme tuntia. Olimme perillä kahdeksan aikoihin illalla, minkä jälkeen marssimme hostellillemme. Hostelli oli totaalinen shokkiylläri. Olen nähnyt hostelleja kymmenissä eri maissa ja tämä oli epäilemättä kaikista tähän astisista paras! Hostellin miljöötä ja ilmapiiri voisi kuvata ns. letkeäksi. Paras kuvaus olisi ehkäpä, jos sanoisin majapaikasta tulleen mieleen jonkinlainen hippien lomakoti. Sisustus oli enemmän kuin kirjavaa. Esimerkkinä mainittakoon, että WC:ssä oli avotuli, seinillä roikkui mm. lampaankalloja ja baarissa soi St. Germain. Hostellissa juoksi vapaana kissoja ja koiria, minkä lisäksi omistajalla oli kaneja. Retki kannatti ihan pelkästään jo tämän äärimmäisen boheemin hostellin takia.


Old Monastry Hostelin alakerta


Saniteettitilat takkoineen


Yläkerran oleskelutila. Huomatkaa seinällä olevat kallot

Tukikohtamme sijatisi aivan luonnonpuiston porttien kupeessa, Letterfrackin kylässä. Lonely Planetin kuvaus kylästä on varsin osuva "the village is barely more than a crossroads with a few pubs". Yhteen näistä pubeista marssimme perjantai-iltana tapaamaan paikallista luonnonpuiston rangeria, jonka oli määrä esitellä meille puistoa lauantaina. Tämä oli oikein autenttinen irlantilanen pubi. Artur kohtasi tosin erinäisiä ongelmia. Hän jäi suustaan kiinni miehen kanssa, jota muut pubin vakkarit kuvasivat meille seuraavasti "he is notorious for being boring and when he farts the whole pub has to be closed down". Muuten ilta sujui oikein mukavasti rupatellen leppoisia Guinnessin ääressä (ja kyllä, olen kokeillut myös muita oluita). Valentinin ehdotus, että Irlanti ja Romania tekisivät sopimuksen, että Romania lähettäisi mustalaisensa Irlantiin ja irlantilaiset tappaisivat nämä ja dumppaavat jokeen ei tosin saanut erityistä vastakaikua muulta seurueelta.


Puistoranger esittelee meille jotain kasvia


Connemaran luonnonpuistoa, etualalla Gregor

Nautittuamme lauantaiaamuna maittavan aamupalan läksimme klo 10 aamulla jotkut enemmän toiset vähemmän pirteinä tutustumaan Connemaran luonnonpuistoon. Pubissa kohtaamamme ranger esitteli meille flooraa ja faunaa parin tunnin ajan, minkä jälkeen suuntasimme kohti Diamond hilliä, reilun 400 metrin korkuista "vuorta". Näkymät huipulta olivat kerrassaan mahtavat. Oli muutenkin kiva trekkailla hieman pitkästä aikaa. Luonnonhelmassa vietetyn päivän jälkeen ja hostellilla nautitun paikan tyylin mukaisen kasvibuffetillallisen jälkeen suuntasimme toiseen kylän kolmesta pubista. Seurueemme halusi seurata rugbyottelua Ranska-Englanti. Valehtelisin jos väittäisin, että peli olisi erityisemmin kiinnostanut minua, mutta keksin kuitenkin pubissa vaihtoehtoista tekemistä. Rugby on sentään jokseenkin yleismaailmallinen laji, josta ei tosin suomessa tiedä kukaan, mutta esimerkiksi irlantilaista jalkapalloa ja mailoilla pelattavaa hurlingia ei pelata missään muualla. Hupaisia lajeja, joihin en tosin ole jaksanut erityisemmin perehtyä. Ottelun jälkeen haimme supermarketista hieman viiniä ja suuntasimme takaisin letkään hostelliimme viettämään iltaa. Iltaan kuului mm. Scrabblea, pöytäjalkapalloa ja kädenvääntöä. Artur osoittautui todelliseksi mestariksi tässä lajissa voittaen ylivoimaisest kaikki haastajansa.


Matkalla Diamond Hillille


Näkymää Diamond Hillin huipulta


Huipulla tuulee. Elina myhäilee taustalla


Lisää maisemakuvia


Artur, Valentin, Gregor ja Bruno


Artur ja Valentin seuraavat intensiivisesti rugbyottelua


Bruno yrittää turhaan haastaa Arturia


Kiivas pöytäjalkapallokamppailu käynnissä. Pelisssä mukana
Artur, Elina, Triona ja Gregor

Tänään aamulla kävelimme jälleen toiset enemmän ja toiset vähemmän pirteinä ihaillen kaunista Connemaran maaseutua. Kaiken kaikkiaan tämä reissu oli kenties parasta, mitä olen tähän asti Irlannissa tehnyt! Luonnonpuisto oli hieno, tutustuimme kerrassaan mainiohin tyyppeihin ja oli kivaa olla enemmän tekemisissä myös irlantilaisten opiskelijoiden kanssa. Tähän asti kun kuta kuinkin ainot paikalliset kontaktit ovat olleet Vincent, uskomattoman kiireinen vuokraisäntämme sekä satunnaiset humalaiset pubeissa. Täytyy pitää silmä tarkkana vastaavien retkien varalta.


Järvimaisemaa


Ahoi mates!


Tiekyltti ja kieroutunut huumorintaju. Tämä siitä seuraa

Alkava viikko menee varmaan aikaisemmin mainitun historian esseen kanssa tuskaillessa. Tämä on ensimmäinen todellinen koitokseni syksyn opintojen osalta. Tähän asti ei ole tarvinnut tehdä mitään muuta kuin käydä luennoilla, tehdä muistiinpanoja ja lukea kurssimateriaaleja lähinnä omatunnon mukaan. Eiköhän sitä jotain muutakin kuitenkin ehdi tekemään. Järjestämme todennäköisesti vihdoinkin ensi perjantaina kotibileet kämppistemme kanssa. Hauskaa alkavaa viikkoa kaikille tätä lukeville!

Kivikasoja, kansantanssia ja korvia hivelevää kansanmusiikkia

Kiitos kaikille kommenteista, kommentoinpa joitakin näistä tämän postauksen alkuun näin lyhyesti. Salaperäisen S.W:n kommentin perusteella blogini päivitystahti on ilmeisesti liian verkkainen. Viime aikoina päivitystahti on ollut osapuilleen yksi blogipostaus per viikkoa. Myönnettäköön, että tämä ei ole erityisen vilkas tahti. Täytyy yrittää tsempata. Ongelmana on kenties, että en oikein tiedä mistä kirjoitan, sillä elämä tuntuu melko arkiselta tätä nykyään. Samaisella nimimerkillä on vastaus valmiina tähän ongelmaan. S.W vaatii blogiin "juoruja, naisseikkailuja, sikailua ja kähmintää... ei niiden välttämättä totta tarvitse olla." Tässä tulee vastaan blogin pitämisen ongelmallisuus. Kuka helvetti sitä nyt haluaa vapaaehtoisesti levitellä juoruja tai vähemmän sankarillisia tarinoita itsestään netissä? Olen pyrkinyt kirjoittamaan tätä blogia mahdollisimman totuudenmukaisesti yrittäen samalla myös hieman höystää tarinoita huumorilla. Kaikkea tapahtunutta en ole tähän blogiin kirjoittanut. En nyt sano, että täällä olisi tapahtunut mitään, mitä haluaisin erityisesti salailla, mutta kukapa sitä nyt ihan koko eläämäänsä haluaisi jakaa koko maailman kanssa. Ilahduttavan runsaslukuiselta vaikuttavalle blogini lukijakunnalle tämä on toki varmasti itsestään selvää.

Karaokekyselyssä Heart of Gold tuntui saavan vastaajien keskuudessa 66 prosentin kannatuksen. Nyt voisin tietenkin lähteä tarinoiden keksimisen tielle ja kertoa kuinka hurmasin satapäisen yleisön esittämällä viime torstain karaokeillassa herkän tulkinnan kyseisestä Neil Young -klassikosta ja kuinka päädyin tämän seurauksena jatkoille kolmen 18-vuotiaan fuksitytön kanssa ja kuinka ilta päättyi siihen, kun tytöt heivasivat viskinhuuruisen härskejä ehdottelevan suomalaisen elostelijan puolialastomana kadulle. Pysyttäköön nyt kuitenkin vielä toistaiseksi totuuden polulla ja todettakoon, että tällä kertaa pidättäydyin estradille nousemisesta. Lähinnä syynä tähän oli logistiset ongelmat. Baari oli sen verta täynnä väkeä, etten jaksanut vaivautua karaoken suhteen, vaan keskityin taistelemaan säännöllisin väliajoin tietäni baaritiskille. Ensi kerralla sitten lähtee Heart of Gold. :)

Ennen karaokeiltaa, viime viikon keskiviikkona, päädyin Arturin ja Antonion kanssa Music Societyn Open Mic -iltaan. Tämä oli oikein positiivinen tilaisuus. Illan ideana oli, että kuka tahansa saattoi halutessaan nousta lavalle ja esittää jonkin kappaleen Societyn tarjoamilla kitaroilla. Lavalle nousijat olivat (pääsääntöisesti) osaavia kitaristeja, jotka esittivät valtaosin omaa tuotantoaan. Itse en lavalle noussut, mutta ehkäpä senkin teen tämän syksyn aikana tämän joka viikko toistuvan illan aikana. Illan jatkot olivat Cuba nimisessä yökerhossa. Vanhana Kuuban kävijänä nimi herätti lähinnä huvitusta. Ainoat yhteydet tälle "paratiisisaarelle" olivat yhdet tyylitellyt kuvat Che Guevarasta ja Fidel Castrosta yhdellä seinällä.


Cuba


Kämppikset vauhdissa tanssilattialla


Baarien mentyä kiinni paikalliset yrittävät epätoivoisesti
rynniä Supermacsiin, paikalliseen Heseen

Sitten Belfastin reissun olen viettänyt kaikki viikonloput Galwayssa. Viime viikolla oli sellainen olo, että nyt on pakko lähteä kaupungista pois. Ajattelin ensin tekeväni yksikseni uhkarohkean parin päivän pyöräretken Irlannin maaseudulle, mutta keskusteltuani kämppisten kanssa hekin olivat innostuneita lähtemään myös kaupungista pois. Tämä oli kenties pelastukseni. Voin hyvin kuvitella itseni tällä pyöräreissulla keskiyöllä eksyneenä keskellä Irlannin maaseutua kaatosateessa pyörä hajalla ja ilman verkkoa kännykässä. Toteutan tämän retken sitten myöhemmin syksyllä. Perjantaina päädyimme auton vuokraamisen kannalle viikonloppua varten. Tämän maan julkiset liikenneyhteydet eivät todellakaan ole päätä huimaavia. Bussiyhteydet ovat harvoja, hitaita ja Dublin-keskeisiä. Mikäli maaseutua ja pikkukyliä haluaa nähdä tämän on tapahduttava autolla tai pyörällä. Maa on sikäli oikein mukavan kokoinen, että autolla pääsee kulkemaan oikeastaan minne tahansa maan kolkkaan muutamissa tunneissa. Bussillakin pääsisi, mikäli yhteydet toimisivat. Tiet ovat tosin usein varsin pieniä ja usein ruuhkaisia. Itse en auton rattiin hyppäisi täällä mistään hinnasta, Suomessakin vältän sitä viimeiseen asti. Lähinnä koska pelkään ajamista. Onneksi etelämaalaisen itsevarmalle (kliseet kunniaan) portugalilaiselle ystävälleni, Antoniolle, ajaminen vasemmanpuoleisen liikenteen seassa ei ollut kynnyskysymys. Näin ollen lauantaiaamuna suuntasimme Antonion, Miran ja Arthurin kanssa kohti idyllisen eteläisen Irlannin pikkukyliä ja nähtävyyksiä. Autonvuokrauksen hinnoissa tuntuu olevan täällä suuria eroja, jotka riippuvat ilmeisesti mm. vakuutusten kattavuudesta. Maksoimme kahden päivän vuokrasta 52 euroa ja bensat, mutta esimerkiksi eräässä toisessa paikassa olisimme joutuneet maksamaan tuplahinnan. Ilmeisesti vakuutusehtomme olivat ns. "minimivaatimusten" mukaisia. Johtuen lyhyestä varoitusajasta majapaikan löytäminen ja asiointi autonvuokrausfirman kanssa ei ollut aivan ongelmatonta. Auto kuitenkin järjestyi kuin järjestyikin pienen säädön jälkeen lauantaiaamuna ja samaten majapaikka eräästä Bed & Breakfast paikasta Kilkennyn kaupungin lähistöltä.

En ryhdy pitkästyttämään itseäni ja lukijoita kirjoittamalla kovin yksityiskohtaista raporttia paikoista, joissa kävimme. Ketäpä sitä nyt kiinnostaisi lukea pitkää sepustusta toisen "kivikasavierailuista". Lyhyesti siis vain. Kävimme Cashelissa, Kilkennyssä ja Bunrattyn linnassa ja ulkoilmamuseossa. Lähdimme lauantaina Galwaysta ja ajoimme Limerickin kaupungin kautta päämääränämme Cashelin kylä, jossa Munsterin kuninkaat pitivät hoviaan ennen normannien tuloa Irlantiin. Nykyään kylässä kukkulan päällä sijaitsee Rock of Cashel, joka on rauioitunut katedraali. Cashelin jälkeen suuntasimme kohti majapaikkaamme, joka oli siis Kilkennyn kaupungin lähistöllä sijaitseva B&B paikka. Kävimme vielä illalla katsastamassa Kilkennyn kaupunkia ja sen pubeja ja palasimme kaupunkiin vielä sunnuntaina ja kävimme kaupungin komeassa linnassa. Tämän jälkeen lähdimme ajamaan kohti Limerickin lähistöllä sijaitsevaan Bunrattya. Linnat ja rauniot olivat varsin mukavia, mutta on sitä hienompiakin tullut ehkä nähtyä. Kauniilla maaseudulla vieraulu ja ajelu oli joka tapauksessa leppoisaa ja oli kiva tehdä vaihtelun vuoksi tämän kaltainen pienimuotoinen road trip. Alla kuvia mainitsemistani kohteista.


Rock of Cashel


Mira, Artur, Antonio ja minä


Näkymä rauniokirkolta


Cashelin kylä


Patsastelua Hore Abbeyn raunioilla Cashelissa


Kilkenny Castle


Artur patsastelee Bunratty Castlessa


Bunratty Castlen huipulla


"Mitäs sieltä löytyy?"


Bunratty Folk Museum Park eli paikallinen Seurasaari

Eräs viime viikon ilahduttavimmista tapahtumista tapahtui täysin sattumalta maanantai-iltana, kun yritin lukea Irlannnin 1800-luvun historian kurssin artikkelin PDF:ää sängylläni. Kokeilin huvikseni löytyisikö vapaita suojaamattomia verkkoja ja kun ihmeen kaupalla löysin yhden. Olin toki luonnollisesti kokeillut tätä lukuisia kertoja aikaisemmin, mutta tämä löytämäni verkko oli sen verta heikko, että löytääkseni sen, minun täytyi olla aivan huoneeni ikkunassa kiinni. Metrin päässä ikkunasta en ollut lukemattomilla aikaisemmilla yrityksilläni löytänyt tätä verkkoa. Nyt kotona on siis "internetyhteys", jonka luotettavuus ja toimivuus on tosin vähintäänkin kyseenalaista. Parempi kuitenkin kuin ei mitään. Verkko on tosiaan sen verta heikko, ettei se oikein toimi missään muualla talossamme kuin omassa huoneessani. Huoneeni tunnetaankin nykyisin "Internet roomina", johon kämppikset tulevat käyttämään tarpeen vaatiessa nettiä. Artur ehdotti patsaan pystyttämistä kunniakseni olohuoneeseemme.

Todettakoon vielä tähän loppuun, että ostin viikonloppureissulta perinteisen irlantilaisen tinahuilun, jota olen eilen ja tänään kämppisten kiusaksi opetellut innokkaasti soittamaan. Huilua on periaatteessa "helppo" soittaa, mutta sen soittaminen siten, että se kuulostaa hyvältä on toinen juttu. Taitamaton soitto aiheuttaa liioittelematta verenvuotoa sitä kuuntelevien korvissa. Nyt osaan kuitenkin melkein soittaa oikein huilun mukana tulleessa nuottivihossa olleen Auld Lang Synen. Treeniä kuitenkin tarvitaan lisää, jotta voin esittää tämän joskus julkisesti. Kerrassan hauska soitin kuitenkin. Irlantilaisiin perinteisiin tutustuminen ei ole rajoittunut ainoastaan huilun soittamiseen. Kävin viime viikolla irlantilaisen kansantanssin alkeisryhmän tunnilla. Kuten jotkut ehkä tietävätkin, tanssitaitoni ovat kuitenkin olemattomat ja tämä ei ehkä ollut aivan minun juttuni. Taitaa tämä kokeilu jäädä ainutkertaiseksi. Oli ihan kiva kokeilla kuitenkin. :)

Päätän tämänkertaisen kirjoitukseni tähän, ihan jo senkin takia, ettei tästä postauksesta tule aivan ylipitkää. Kyllähän sitä kirjoiteltavaa näyttää löytyvän, kun vain istuu koneen ääreen. Yritän kirjoitella lisää viikon kuluessa - vaikka sitten ehdotetusta paikallisten ruudinkeksijäasteikosta. Kokemusta tosiaan löytyy. Tämän viikon kiinnostavimpia tapahtumia omalta osaltani ovat mm. tiistai-ilta ulkona irlantilaisella klubilla iirin kielen ryhmän kanssa sekä mahdollisesti järjestämämme kotibileet perjantai-iltana. Mahdolliset siinä mielessä, että kämppisten kanssa on ollut kovasti puhetta, mutta ketään ei ole vielä kutsuttu. Täytynee tarttua härkää sarvista ja ottaa homma ns. haltuun. Tai sitten järjestää pippalot ensi viikolla. Katsotaan nyt. Perjantaina on ilmeisesti myös German societyn "booze cruise", jonne saksalaisyhteisö ja saksanmieliset suunnannevat sankoin joukoin, joten ajankohta ei välttämättä ole paras mahdollinen kutsua ystäviä ja kylänmiehiä kylään. Harmi kyllä liput ovat loppuunmyyty, joten en pääse imemään lisää germaanisia vaikutteita.